Korean niemimaan tilannetta ei ratkaista kepillä ja porkkanoilla

 

Antti Siika-aho

Viime päivät maailmalla on kauhisteltu Pohjois-Korean maanantaina suorittamaa ydinkoetta. Kiljun alueella tehty koe aiheutti reaktioita, jotka ovat olleet väkevämpiä kuin itse koe. Reaktiot ovat sikäli olleet odotettavissa – rikkoihan koe YK:n turvallisuusneuvoston v.2006 tekemää päätöstä 1718.Reaktiot eivät kuitenkaan ole aina asiantuntijoidenkaan puolelta perustuneet järkeen vaan silkkaan tunteeseen: Pohjois-Korean toimet nähdään kuin ne olisivat ilkikurisen kakaran tai vastaavasti pelottavan mafioson tekosia. Näissä reaktioissa luodaan hyvät vs. Pahat – asetelmaa, jotka eivät alkuunkaan näe sitä kokonaiskuvaa, joka on johtanut Pohjois-Korean liittymiseksi ydinaseklubiin.

Pohjois-Koreaa kohtaan vaaditaan nyt kovasti lisäsanktioita, entistä ankarempaa diplomaattista eristämistä ja joidenkin puheissa jopa sotaa. Nämä keinot ovat äärimmäisiä ja johtavat vain tilanteen kiristymiseen entisestään. Pohjois-Korea on muutoinkin elänyt viimeiset 60 vuotta kauppasaarron ja diplomaattisen eristämisen alla, joten uusia pakotteita taitaa olla vaikea enää mistään edes löytää. Puheet sodasta ovat absurdeja, sillä jokainen tietää, ettei Korean Niemimaalla käytävässä sodassa tule olemaan voittajia.

Pohjois-Korea ei varustaudu ”muuta maailmaa” vastaan vaan USA:n Itä-Aasiassa olevan sotilaspoliittisen läsnäolon vuoksi. Korean Niemimaa on amerikkalaisille geostrategisesti tärkeä alue ja mittavalla ydinase,- ja muun modernin aseistuksen arsenaalilla se pitää Itä-Aasiaa jatkuvan sodanuhan alla. 2000-luvulta alkaen tilanne kiristyi huomattavasti ja USA uhosi avoimesti hävittää sille epämieluisan Pohjois-Korean hallinnon. Nämä Bushin aikaiset puheet johtivat entistä laajempaan varustelukierteeseen. Tuolloin tilannetta ryhdyttiin ratkomaan Koreoiden, USA:n, Kiinan, Venäjän ja Japanin nk. Kuusikantaneuvotteluilla. Hieman ennen niiden alkua, elokuussa 2003 tapasin Pohjois-Korean tuolloisen pääneuvottelijan Kim Yong Ilin Pyongyangissa. Hän näki neuvottelut tervetulleina, mutta muistutti viimekädessä kysymyksen ydinaseista olevan Pohjois-Korean ja USA:n välinen. Pohjois-Korea näkee tilanteen raukeavan vasta sitten, kun USA lopettaa viimeiset 60 vuotta jatkuneen härnäyksen ja antaa pohjoiskorealaisten elää elämäänsä. Kuuden maan neuvottelut vain hidastavat tätä, kun mukana neuvottelupöydissä on kuusi eri agendaa.

Sen sijaan, että vaaditaan sanktioita ja painostusta, tarvitaan neuvotteluja ja realiteettien huomioimista. Nyt onkin tärkeintä, että Yhdysvallat ja Pohjois-Korea saadaan keskenään saman pöydän ääreen ja keskustelemaan todellisesta rauhantilasta Korean Niemimaalla.