Nettikolumni 30.07.2012:

Propagandasota Korean niemimaalla ei edistä jälleenyhdistämistä

nortprotest.jpg

Pohjoiskorealaisia osoittamassa mieltä Korean yhdistymisen puolesta

Korean sodasta on kulunut jo 60 vuotta. Vuosina 1950 – 1953 käydyt taistelut päättyivät aselepoon, mutta teknisesti itse sota ei ole päättynyt.  Sodan konkreettisin muistutus on Korean niemimaata jakava demilitarisoitu rajavyöhyke. Se on varmaankin maailman raskaimmin aseistettu raja. Sen molemmin puolin on sijoitettu satojatuhansia eteläkorealaisia, pohjoiskorealaisia ja amerikkalaisia joukkoja. Pienikin virheliike rajalla voi helposti eskaloitua täydeksi sodaksi.

Koreat kävivät vuosikymmenten ajan ankaraa propagandasotaa rajavyöhykkeellä: valtavat ämyrit suolsivat yötä päivää molemminpuolisia solvauksia, suuret banderollit kertoivat tarinaansa kummankin järjestelmän paremmuudesta ja ilmateitse lähetetyillä lentolehtisillä pyrittiin saamaan vastapuolen kansalaisia kaatamaan vallanpitäjänsä. Sota vastapuolen sieluista taukosi 2000-luvun alussa, kun Koreoiden tuolloiset johtajat Kim Jong Il ja Kim Dae Jung sopivat propagandasodan lopettamisesta. Sopimus oli osa Koreoiden historiallista huippukokousta, jonka myötä maat ryhtyivät yhteistyöhön riippumattoman ja rauhanomaisen jälleenyhdistämisen saavuttamiseksi.

Myönteinen kehitys päättyi 2008, kun Etelä-Koreassa nousi valtaan nykyinen konservatiivipresidentti Lee Myung Bak. Hänen kaudellaan Etelä-Korea on jälleen käynnistänyt propagandansa rajalla sekä ryhtynyt vainoamaan yhdistymisaktivisteja. Jälkimmäisen on mahdollistanut niin kutsuttu kansallisen turvallisuuden laki, jonka nojalla kuka tahansa hallintoa vastustava voidaan pidättää ja jopa tuomita kuolemaan. Lee Myung Bak on käyttänyt ”pohjoisen uhkaa” ja ”kommunistien kätyreitä” tekosyinä kasvattaakseen sisäpoliittista valtaansa.

Lee Myung Bakin noin neljä vuotta kestäneen hallinnon aikana Koreoiden väliset yhteistyösopimukset on romutettu. Pohjois-Korea on tavallisesti saanut kantaa syntipukin leimaa kaikissa niemimaan konflikteissa, vaikka se on tähän asti noudattanut kaikkia solmittuja sopimuksia. Kyseisen asetelman varassa Leen hallinto on saanut hääriä rauhassa ilman, että kansainvälinen mielenkiinto kohdistuisi Soulin tekemisiin.

Etelä-Korean kova linja on saanut nyt pohjoisen aktivoitumaan. Jokin aika sitten pohjoinen levitti ainakin 20 000 jälleenyhdistämistä vaatinutta lentolehtistä etelään. Etelä-Korean nykyhallinnon vastaisia banderolleja on alkanut ilmestyä kaduille ja pohjoisen tiedotusvälineissä kehotetaan etelän asukkaita nousemaan kamppailuun yhden Korean puolesta. Pohjois-Korea on lopulta provosoitunut provosoinnista.

Kim Jong Unin nousu Pohjois-Korean johtajaksi muuttaa asetelmia entisestään, sillä erityisesti nuoret eteläkorealaiset näkevät hänessä uuden aikakauden airuen. Ensimmäisessä julkisessa puheessaan huhtikuussa 2012 Kim lähetti viestin kaikille korealaisille ja vetosi rauhanomaisen jälleenyhdistämisen puolesta. Nuoren ja energisen johtajan viesti pelottaa etelän vanhoillista ja korruptioskandaalien pyörteissä elävää hallintoa siinä määrin, että se on ryhtynyt pidättämään Kimin puheita netissä levittäviä kansalaisiaan.

Propagandasodan uudelleen puhkeaminen Korean niemimaalla näyttää nyt hyvin todennäköiseltä. Pohjoisen olot ovat vakiintuneet, eikä se enää pelkää etelän toistuvaa härnäystä vaan antaa samalla mitalla takaisin. Etelän johto puolestaan kauhistelee ajatusta aktivoituvasta nuorisosta, jota ei sosiaalisen median aikakaudella voi enää pitää tehokkaasti aisoissa.

Propagandasodan voimistuminen ei edistä Korean riippumatonta ja rauhanomaista jälleenyhdistämistä, vaan lisää molemminpuolista uhmaa. Sijaiskärsijöinä ovat miljoonat rajan erottamat perheet ja kansalaisvapaudet. Sapelien kalistelun sijaan Koreoiden on kyettävä herättämään henkiin rakentava dialogi. Se edellyttää molemmilta osapuolilta ja etenkin Etelä-Korealta aitoa halua. Kysymys kuuluukin, löytyykö tätä halua enää kummaltakaan Korealta?


Antti Siika-aho

kirjoittaja on Suomi-Korea-seuran puheenjohtaja